Päästyään peltoveräjälle paljasti Juho päänsä ja Lauri seurasi isänsä esimerkkiä. Samassa välähti laskeva päivä pilvenraosta paistamaan, kuin tervehtien tulijoita.
Siellä oli talo peltojensa keskellä kuin ennenkin. Se rakas kotitalo oli säilynyt hävitykseltä. Yhtä kumminkin puuttui. Juureva Tuomas ei ollut siellä enää tästä lähtien raatajana. Ei saanut mies palata voittajana kotitanhuilleen.
— Jokohan ovat saunassa? arvaili Lauri. — Ovatkohan osanneet odottaa?
— Näyttää niinkuin olisivat kylyssä parhaillaan.
Juho joudutti askeleitaan Laurin jälkeen. Kovinpa se poika nyt kiirehtikin…
— Katsohan, kun ovat pistäneet näreitä portin pieleen. Ovat kai odottaneet.
— Niin kai. Ja kuistikin on havutettu.
Miehet astuivat tupaan ja riisuivat reppunsa ja sotamuistoiksi tuodut tikarinsa naulaan.
Emännän täytyi istahtaa penkille. Yhtäkkiä yli tulvehtiva ilo teki ihan voimattomaksi.
— Eivätkös tulleetkin… Tuomas sanoikin tuntuvan semmoiselta ja sanoi odottavansa.