— Eikö äiti odottanut?
— Kyllähän minä… mistäpä minä niin varmaan tiesin. Olisi se saunakin, vaan taitaa olla nälkä… Jos minä toisin ruokaa, toimitteli emäntä osaamatta mihinkään ryhtyä.
— Ensin ne on saunassa sotaliat pestävä, arveli Juho liikehtien niinkuin olisi kotiperkkioiltaan palannut. Ei puhunut, ei ylistellyt. Niinkuin ennenkin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen painui saunatielle ja miesten kanssa alkoi kotoisista asioista haastella, välittämättä siitä, että miehet olisivat halusta sotauutisia kuunnelleet.
Suvinen ja lämmin lauantaiehtoo oli kuin juhlanaatto Mäenpäässä.
XVIII.
Punamäen torpassa oli hiljaista. Sunnuntaipäivä tuntui pitkältä, kun ei ollut »Työmiestä» lueksittavana, eikä sattunut vieraitakaan käymään, joiden kanssa olisi saanut puhetta pitää.
Kevätaurinko koetti tirkistää sisään paikatusta ikkunasta. Vanha Kustaa oli muutamia viikkoja sitten palannut vankilasta kotiin ja makaili siinä nyt ryntäillään ja käryytteli piippuaan. Saara luki vanhaa sanomalehden kappaletta ikkunan ääressä, haukotellen välillä.
Olivat äsken olleet päivällisellä, ja Kustaa oli kiroillut ruoan vähyyttä. Porvarit eivät mitään antaneet, vaan kaikki Saksaan lähettivät. Mutta olipa hyvä kärsiäkin, kun tiesi, että pian pääsee käsiksi runsaampaan elämään. Eivät enää viipyisi kauan Englanti ja Ruotsin toverit sotavalmisteluissaan. Kun tulevat rajan yli sieltä pohjoisesta, niin silloin tässä hiljalleen lähtee vielä hänkin muitten mukana auttamaan ystäviä. Ei tosin enää jaksa asetta kantaa, ei ainakaan tapella, mutta onhan oppaana, kun tänne saakka kerkiävät.
Tästä samasta oli jauhettu joka päivä, ja Kustaa oli kostonhimoaan kutkutellut sillä uskollaan, että Englanti ja ne muut tulevat auttamaan. Siitä oli äskenkin haasteltu ja hetkeksi taas vaiettu.
Nytpä vanha Saara keskeyttikin vaitiolon kysymällä Kustaalta: