— Uskotko sinä sitten varmasti, että ne tulevat kurittamaan näitä valkoisia…?
— Mitkä niin…?
— Nepä, joista haastat… Englanti ja Ameriikka ja ne muut.
— Ka, etkö tuota nyt tolkuttamatta usko. Hullu akka, kun vielä epäilee.
— Se ei sitten pysyisikään näiden valkoisten valta, virkkoi Saara mietteissään.
— Eipä tietenkään. Tulevat sieltä vielä Venäjältä Tokoi ja Mannerkin.
Tulevat suurina miehinä.
— Konstikos on tullessa, jos se kerran niin käy, vahvisti Saara.
Kustaa täytteli piippuaan, katsellen sillanrakoja. Ei tuntunut oikein semmoiselta, että olisi jaksanut innostua. Vaikka uskoikin, että ne »tulevat sieltä rajan yli ja samoin Tokoi ja Mannerkin», tuntui vain niinkuin olisi oikea pohja revennyt alta pois. Kostonhimo ja äänetön viha olivat vain tasapainoa ylläpitämässä.
— Kuuluu eilen Mäenpäänkin isäntä poikineen palanneen kotiin, virkkoi
Saara painavan äänettömyyden katkaisten.
— Niin kuuluu, jurahti Kustaa.