— Milloinkahan sieltä Kaisu palannee, saa nähdä. Jos jääneekin sinne loppuiäkseen.
Saara oli koskettanut arkaan kysymykseen. Tytön meno valkoisten puolelle kuohutti varsinkin Kustaan mieltä. Että olikin tyttö kehdannut häpäistä luokkansa ja vanhempansa.
Kustaa heilahti kärsimättömästi.
— Pysyköön vain siellä, lahtarien piikana, kivahti. — Ei täällä yhtään kaivata.
— Entäs jos sattuisi tulemaan, virkkoi Saara arasti.
— Niin tuosta ovelta saa takaisin kääntyä, häpeämätön lunttu…!
Ei puhuttu siitä sen enempää. Ei uskaltanut Saarakaan sanoa, että tänään pitäisi Kaisun kotiutua. Oli aamupäivällä Hakamaassa käydessään kuullut kerrottavan. Hakamaan tytär kuului tulevan myöskin kotiinsa, ja yhtä matkaa pitäisi Kaisunkin…
Tulkoonpa milloin tahansa, samantekevää hänelle on. Tuntuu toisinaan, kuin ei olisi oma lapsikaan, kun kehtasi semmoisen tehdä. Joskus vielä panee ajattelemaan, että olisi anteeksi annettava, jos kotiin tahtoisi palata, mutta ei tuntunut yhtä läheiseltä kuin ennen. Isä oli heidän vankinaan ja Kustaa on vieläkin, jos eivät jo liene häntäkin mestanneet. Ja tytär vain ei tästä mitään… Parasta onkin, että pysyy vain siellä, mihin on lähtenyt.
Saara katseli ulos, silmä viivähti kylätien päässä. Ei olisi kehdannut sinnepäin katsella eikä tunnustaa itselleen tyttöä sieltä tulevaksi silmäävänsä. Oli vain vetäjäinen, mikäpähän lienee ollut, joka pani katsomaan.
Ja olisihan tuo mukava nähdäkin, minkälaiseksi on käynyt.