Arvokkaana istui Repolainen pöydän päässä ja haasteli ilmoista, ja muista Mirrilän vanhemman väen, setien ja tätien kanssa. Viimein jo kyllästyi siihen hökötykseen.
— No tuleeko siitä mirripoikien kastamisesta mitään. En minä tässä jouda koko päivää semmoisen asian takia… pitää joutua lakia lukemaan Harakka Hajulaisten käräjiin, kun kuuluvat taas riitelevän ja räiskävän keskenään.
Siinä tuli jo kiire, kun Mikko semmoisia haastoi. Pojat tuotiin kummeille ja Repolainen aloitti toimituksen.
— Mitä näille nimiksi pannaan? kysyi.
— Voi hyvänen aika, kun tässä ei ole muistettu sitä lainkaan, sanoi emäntämirri ja muorimirrikin murisi:
— Enkö sitä jo sanonut. Minijä ei muista mitään, kun nyt ei sen vertaa, että nimet lapsille. Minä teen ehdotuksen. Yhden nimeksi pannaan Mirumaru, toisen Lirularu, kolmannen Niuniu, neljännelle jos pistettäisiin Mimumamu ja viidennelle Lorunloppu.
— Mutta lorunloppua ei pistetä nimeksi, ärähti emäntämirri. — Vai pitäisi tässä nyt nimellä pilata yksi Mirriläisten suuresta parvesta, kun kerran minullakin on sananvaltaa. Olen ajatellut, että tästä punaisen kirjavasta tehtäisiin Nikunaku, kun se on niin kaunis nimi.
Jopa nyt nauratti Mikko Repolaista.
— Sehän on sian nimi, hohotti. — Eikö passaisi paremmin Höpsy eli
Kepsu. Nehän ovat semmoisia herrasnimiä.
Isäntämirri jurotteli. Koko mirriläisten perheessä ei ollut yhtään Jussia, hänen kaimaansa, ja se oli paha asia. Eipä kehdannut siitä huomauttaa nytkään, tehkööt pojista vaikka sammakon kaimoja.