Minijä huomasi toki tämän ajoissa ja yksi nakattajista päätettiin kastaa isännän kaimaksi.
No tietäähän sen, että se oli löksöttävähousuisesta isäntämirristä kovin mieluista ja eikös kehveli pistänyt kesken koko toimitusta piippuunsa. Mällinkin latasi vielä poskeensa ja sylkeä roiskutteli sitten toisten mirrien varpaille.
Tuotiin vesisaavi pöydän viereen ja Mikki piti mieltä ylentävän puheen mirriläisten viisaudesta ja nauroi välillä kouraansa sillä kompailullaan. Eivät mokomat nakattajat käsittäneet hänen puhettaan pilkaksi, vaan sivelivät ylen liikutettuna partojaan. Isäntämirri oli niin mielissään, että mälli putosi suusta.
Mikki alkoi mätkiä poikasia vesisaaviin.
— Siin'on Mirumaru, siinä Lirularu, nyt meni Mirnumarnu ja… mitenkäs se nyt olikaan, ne toiset nimet unohtuivat.
Sanottiin nimet Mikille, mutta kuuli väärin.
— Tässä Huihai ja tuos' on sitten se Lassi.
Repolainen punttasi viimeisen pojan veteen.
Syntyi hätä ja hämminki.
— Jussihan sen piti olla.