Julle nousi laiskasti istumaan. Pää kallellaan siinä mietti, että saattaa sitä olla vielä aikaa syksyyn, jolloin pääsee salolle jussukoiten jälille. Saattaapa olla siihen monen piskin ikä, monta sadetta jos paistettakin. Ensin tämä kevät ja sitten se kuuma kesä, sitten vielä hyvän aikaa semmoista, joka ei ole kesää eikä syksyä. Kylläpä se tiedetään, milloin sitä päästään jahtaamaan, kun on omat merkit; semmoiset, että kun näkee metsäpolulla ensimäiset keltaiset lehdet niin silloin saa olla valmiina.
Niinpä niin, se on sitä aikaa ja tämä on tätä.
Julle haukotteli. Onpa ne nyt ihmiset raivautuneet tupasalta, kun ei ketään… lastenkin ääni kuuluu kartanolta. Ne äsken pyysivät leikkiinsä, mutta eihän tässä nyt enää lasten kenkiin, kun on ikää jo ja viisautta. Äooh, kylläpä se nyt kovin haukotuttaa, taitaa olla vesisateet tulossa.
Joko taas.
Julle tavoitti suuhunsa kärpästä, joka oli tunkeutunut niskaan ja puraisi pahasti. Toiseen paikkaan, siitä ikkunan paikalta paisteesta, piti muutaita. Olisi saattanut lähteä vähän uloskin, kun olisi päässyt metsään.
Sinne ei laskettu. Sanottiin, että mitäpä tuonne… antaa puputtien rauhassa pesiä ja poikasia puuhata.
Isäntähän se aina niin…
Niinkuin hän milloinkaan olisi heidän, puputtien, rauhaa näin keväisin häirinnyt. Kyllähän luonto veti, mutta pitihän sitä olla sen verran malttia, että antoi niitten olla… Heh, vähän sitä luotetaan, vaikka kuinka vakuuttaisi.
Jos kuitenkin lähtisi vähän ulos, kun niin raukaseekin. Taitaa tämä keväinen ilma…
Julle istahti portaille ja veti nenäänsä tuoksuvaa ilmaa. Kesän se siitä tekee, ei siinä auta mikään. Lumia ei näy enää muualla kuin metsissä.