Puputti kapsahti istumaan ja kuunteli. Sieltä kuului vasikan kello, kaksikin, ja vesakko rapisi. Löytäisi nyt vain sopivan kolon, josta pujahtaa…
— Ka, Puputti, mölähti iso vasikka, jolla oli iso kellokin kaulassa ja luuli olevansa muutenkin viisain vasikkaparvessa. — Jopa olet näköinen, jatkoi. — Varmaankin Repolainen on sinua ryvettänyt.
— Mitä sinä hupelo tiedät Repolaisesta, naurahti Puputti. — Hyppäsin ojaan ja siitä se… Mitenkäs teillä aika kuluu?
— No, meneehän se, vaikka juotavaa saisivat tuoda vähän useammin, sanoi vasikka. — Kärpäsetkin tahtovat ahdistaa.
— Minuun ne eivät uskalla koskea lainkaan, sanoi Puputti. — Teitä näkyykin kiertävän kaikki metsän pörriäiset. Tietäähän sen, kun on vain vasikka.
— Ja mikä sinä sitten luulet olevasi, mölähti mullikka, joka oli vasta tullut paikalle.
— Minä olen haltijajänis, sanoi Puputti, eikä kukaan uskalla koskea, minuun. Minä osaan kiertää kaikki ansat ja pyydykset, eikä koirat välitä minusta mitään; käyvätpähän välistä pakinoilla luonani.
— Niin, mutta minä olen emännän nimikko ja nämä toiset tässä ovat pikkutyttöjen… Minusta tulee oikein kaunis lehmä ja saan sitten syödä kaikkein parhaimpia heiniä.
— Ja minua ruopottaa isäntä kaulasta, kun sattuu joskus täällä käymään, mölähti mullikka.
— Hah, hah, nauroi Puputti. — Eihän teillä taida olla edes nimeäkään, ja silti ollaan noin olevinaan. Kaikkea sitä…