Polle muisti jotain.
— Kuulehan Pekka, luuletko että meillä hevosilla on sielu? Kuulin kerran isäsi sanovan, ettei eläimillä ole sielua. Eiköhän olisi meilläkään.
— Mikä se semmoinen kapine on?
— En minäkään tiedä. Kaipa se on jotain, joka on vain ihmisillä, sinullakin, Pekka.
— Nyt minä muistan. Se on sitä, että pääsee taivaaseen. Pääsetköhän sinä Polle taivaaseen?
— Mitä luulet?
— En tiedä. Tuskinpa, kun kerran nahkanikin nyljetään, huokasi Polle.
— Kyllä minä mielelläni jätän nahkan päällesi, jos vain sitten pääset taivaaseen. Pitääpä kysyä isältä tätä asiata.
— Sano sitten minulle, kun kuulet, pyysi Polle. — Kysy, miten sinne mennään. Minusta se tuntuu mahdottomalta, kun sinne ei kerran pääse eläessään. Minuthan, samoin kuin ihmisetkin pannaan maakuoppaan. Eihän sieltä mihin pääse. Taitaa olla leikkipuheita ne semmoiset, naurahti Polle.
— Miten lienee sinun kanssasi, mutta kyllä ihmiset pääsevät jos ovat oikein hyviä, sanoo äiti. Mutta jos se onkin siinä, kun ihmisiä ei nyljetä, arveli Pekka. Tästä minä kysyn ihan paikalla, kun menen kotiin.