— Täällä kartanolla taitaa olla mukava sinulla perheesi kanssa. Montako sinulla onkaan niitä kanoja?
— Onhan niitä kymmenen ja poikia sama määrä, sanoi Kiekujainen.
Repolainen laski, kuinka kauan hänellä riittäisi paistit Kiekujaisen kanoista.
— Onhan sillä niitä… kanoja, kun saisi vaan ne napsituksi. Kun emäkanat loppuvat, on poikia, herkkupaloja. Juhlaruuiksi niitä pitää käydä koppiloimassa.
— Missä sinä nukut perheinesi? kysyi Repolainen ja heilautti tuuheata häntäänsä. Saa nähdä, sanooko tuo nyt tuon asian ihan paikalleen.
— Enpä sanokaan, kotkotti Kukko. — Arvasinhan, että sinulla on paha mielessä, kun niin utelet. Parasta olisi kun lähtisit hyvän sään ajoissa. Sattuu Moppekin tulemaan kotiin ja silloin sinun käypi hullusti.
— Kyllä olet epäluuloinen. Saat uskoa, että olen ystäväsi ihan elämäni loppuun. Joko ne poikakanat ovat isojakin? Näyttäisit nyt minullekin.
— Jos sinä satut pistämään niistä jonkun poskeesi, arveli Kiekujainen.
Käänteleikse siinä ja jopa kutsuu poikia näkyviin. Onhan niitä ilo näyttää vieraallekin.
Emokanatkin tulivat näkyviin.