Vanha ruuna torkkui pää alhaalla parressaan. Ei huomannut jänöjussin tuloa, ennenkuin tämä kosketti käpälällään lerpattavaan alahuuleen.
— Ka, sinäkö se siinä, virkkoi vanha ruuna ja nosti hieman päätään. Rupesi vähän raukasemaan, kun eilen oltiin koko päivä halon ajossa ja matka oli vastamäkeä. Olisi tässä pitänyt ruveta pitkäkseenkin, mutta takaset ovat taas työssä niin jäykistyneet etteivät anna… On siinä tuossa kauralyhteen tähteitä, jos nälkä on. Pekka niitä siihen illalla kuletti.
Jänöjussi silpoi lyhteen tyngästä jyvät suuhunsa ja ruuna torkahti uudelleen. Taas piti nykäistä sitä käpälällä alahuuleen.
— Kuulehan, mitä sinulla huomenna ajetaan? kysäisi jänöjussi ruunalta.
— Jopahan se nyt raukasee… eivätkö ajane heiniä ja halkoja ja sitten Pekka sanoi mentävän joulukuusta hakemaan. Eikö liene jouluaatto huomenna, koskapa Pekka antoi kauralyhteitä. Jouluaaton edellisenä iltana se Pekka aina antaa kauralyhteitä.
— Mikä se joulu on, kerropas nyt siitä, pyyteli jänöjussi.
Ruuna vähän virkistyi, nosti päätään ja päristeli. Häntä huvitti jänöjussin tietämättömyys.
— Etkö sitten tiedä, mikä joulu on, jopa jotakin! Pitänee sitten tässä kertoa aamua odotellessa.
Ruuna päristeli vielä kerran ja aloitti sitten.
— Joulu on semmoinen, että aattona talon naisväet leipovat makeita leipiä, pesevät ja siivoovat huoneita. Aamupäivällä ajetaan minulla pyhiksi heiniä ja kuivikehakoja. Päiväsyötön jälkeen saa Pekka minut, hakeakseen joulukuusen metsästä. Sitten minut jo riisutaankin ja tehdään hyvä ape eteeni. Yöksi tuo isäntä minulle kauroja ja levittää loimen selkääni. Siitä loimen levityksestä saan arvata, että jouluaamuna aiotaan kirkkoon lähteä. Höh, höh, kylläkai ne lähtevät tänäkin jouluna, vaikka minä mieluummin olisin Pekan kansani kotona. Pekka antaisi minulle hyvää heinää ja toisi kädessään taas sitä makeata valkoista leipää.