— Nyt sinun on jo mentävä. Renki tulee kohta tekemään minulle aamuapetta, virkkoi ruuna.
— Puista sitten tiukuja.
— Kyllä minä…
Jänöjussi pujahti ulos ja parhaiksipa näkyi renki jo tulevankin porstuan ovesta ulos tallille päin. Eipä joutanut muuta kuin aika potkua pesälle painelemaan. Se löi vielä siellä käsiään yhteen ja ärähti. Älysipäs.
Valkeni jouluaatto. Ei ollut pouta, mutta ei vahvassa pilvessäkään. Olipahan vain kipakka pakkanen, että parhaiksi saattoi käpäliensä päällä maaten tareta. Lumihiuteita liihotteli hiljaa ylhäältä. Ne putoilivat verkalleen ja niitä oli hauska katsella.
Tiesihän hän jotain joulusta. Kaikki metsän väethän siitä tiesivät ja juhlivat omalla tavallaan. Olipahan vain ruunalta kysellyt, miten sitä talossa juhlittiin. Nyt pitäisi lähteä kerran katsomaan, minkälaista kirkossa on.
Ilta hämärtyi. Lumi hohti sinertävämpänä ja kauniimpana puiden oksilla kuin muina iltoina. Ja kun tähdet syttyivät sinertävässä korkeudessa, tuikkivat ne kirkkaammin kuin muina iltoina. Juhlahenki oli metsässä. Jänöjussi tiesi, että toverit kokoontuivat tänä iltana yhteiseen illanviettoon, vaan hänpä aikoi pysyä pesässään ja aamulla seurata ruunaa kirkkomatkalle. Näin miettien teki hän tavan mukaisen iltakierroksensa, söi laihoa palohalmeesta ja metsätien varresta heinän helpeitä. Haukkasi lunta päälle ja puikkasi pesäänsä, sivellen käpälillään silmänsä puhtaiksi juhlan kunniaksi.
Jouluyö alkoi jo olla lopuillaan, kun jänöjussi heräsi tiukujen helinään. Kiireesti hän kapaisi pesästään oikopolkua pihaan. Mutta voi surkeus! Ruuna oli jo ehtinyt lähteä ja tiukujen ääni kuului jo kaukaa metsätieltä. Jänöjussi loikkasi metsätielle, mutta tiukujen helinä häipyi yhä kauemmaksi, ja hänen täytyi karvain mielin kääntyä takaisin.
Mieli kävi niin apeaksi, että silmät kostuivat ja hämärtyivät. Miten hän olikin niin raskaasti nukkunut! Kylläkai ruuna oli pihassa tiukujaan jo moneenkin kertaan helistänyt ja sitten nauranut, kun hän niin sikeästi jouluaamuna nukkui.
Jänöjussi lähti harmissaan loikkaamaan metsän halki, minne, sitä hän ei itsekään tietänyt, kunhan vain laukkasi. Hetken aikaa laukkailtuaan tuli hän korven laitaan, jossa oli aita ja pieni pelto. Pellon keskellä oli pieni mökki huurteisen koivun ja lumisen pihlajan alla. Ikkunasta loisti valojuova hangella.