— Niin minustakin, virkkoi Julle, iso villakoira. Satuin kerran hevoskyydillä kirkkoon lähtemään ja ruumiini tuli ihan kipeäksi. Ajoneuvoissa huojutti niin, että ihan pahaa teki. Parasta, että ensi sunnuntaina lyöttäydymme venheen kokkaan, kun taloista kirkkoon lähtevät, vai mitä sanoo Mikko?
Mikko, nulikkamainen jäniskoira murahti. — Samapa minulle on, miten mennään. Omasta puolestani kyllä pidänkin enemmän hevoskyydistä, varsinkin talvella. On niin mukava haukahdella hevoselle, joka ottaa aina silloin tuiman ravin.
Näin oli tuumittu ja kerran tehty yritys kirkkoveneen kokkaan. Mutta se oli ollut turha vaiva koiraparoiille, venemiehet olivat potkaisseet heidät maalle ja ulisten jäivät nämä katselemaan menijäin jälkeen.
Matka oli liian pitkä lähteä jalkasin taivaltamaan ja päätettiin jäädä odottamaan talvea. Pianhan se tulikin ja silloin toverukset vartomaan tilaisuutta kirkkoon päästäkseen.
— Ja silloin minä istun kuskille ja näytän, miten saan hevosen laukkaamaan, uhkasi Mikko.
Tulipa sitten tilaisuus. Moppe oli kuullut eräänä päivänä tuvassa sanottavan, että renkipojan on mentävä kirkolle. Silloin Moppe juoksuttamaan sanaa toisille, että lähtökuntoon valmistautuvat. Ja kun poika ajoi raudikolla, niin yks' kaks' hyppäsivät koirat tienvierestä rekeen ja Mikko asettui kuskille. Poika nauroi eikä kehdannut ajaa koiria pois reestään. Olihan lämpimämpi koirien kupeessa kovalla pakkasella.
Ja niin sitä mentiin kirkonkylään. Moppe haukahteli ahkeraan kuskilla ja ruuna ravasi niin että tierat paukkuivat. Mikko ja Jullekin jo ihastuksesta haukahtelivat ja poika nauroi. Luminen metsä tien kahden puolen vain vilahteli kun reki tulista vauhtia luisti eteenpäin.
Päästiin kirkonkylään ja kun oli sunnuntai, kirkkokin oli tulijoille avoinna. Koirat menivät kirkkoon ja kiertelivät ihmeissään katsellen joka paikkaa. Olipa soma talo, kun penkkejäkin oli permanto täynnä. Ja sitten semmoiset soittovehkeet! Ihan selkäpiitä karmi niitä kuunnellessa.
Mutta suntio huomasi koirat ja suurella kuhmurakepillään ajoi heidät ulos kirkosta. Ei auttanut sekään, että Julle uhkaavasti murisi ja Mikko haukahteli. Julle sai vielä suntiolta kengän korolla iskun takapäähänsä kirkon ovella.
— Samapa se, tuumivat toverukset. Onhan tämä komeus nyt nähtynä. Parasta, kun tehdään oma kirkko sinne kotimökille, niin ei tarvitse kenenkään siellä meitä pois ajella.