Lehmäkarjassa oli vasikka, joka seisoi muista erillään ja miettiväisen näköisenä märehti.
Huomatessaan Jussin astui se muutaman askeleen lähemmäksi ja kysyi:
— Mitäs kuuluu?
— Ei kuulu hyvää tällä kertaa, vastasi jänöjussi kapsahtaen istumaan ihan vasikan eteen. Äiti käski pois lähteä eikä edes neuvonut, miten tässä pitäisi aloittaa.
Jussin silmät samenivat ja pää painui maata vasten.
— Vai laitettiin sinut maailmalle, ynähti vasikka. No, eipä hätää mitään. Olethan sinä jo iso köntti, kyllä sinä toimeen tulet jo yksinkin. Varsinkin kun minä neuvon hyvän olinpaikan, jossa voit aloittaa uutta elämääsi.
— No, neuvo sitten, pyyteli Jussi.
— Älä nyt hätäile. Kun illalla tulevat karjaa kotiin hakemaan, lähdet minun mukaani. Neuvon siellä sinulle pihajäniksen paikan.
— Mikä on pihajänis? kysyi Jussi silmät suurina töllistellen.
— Ka, kun ei tuotakaan tiedä. Pihajänis on semmoinen, jolla on omat ruokamaansa ja olinpaikkansa jonkun talon tai torpan pellossa tai niityssä. Sillä on oma makuuksensa ladon kupeessa, eivät talon koirat siitä välitä mitään, eivätkä lapset laita sille rihmoja eikä loukkuja.