— Vai semmoinen. Kyllä minä lähden tänä iltana mukaasi, virkkoi Jussi iloisena ja heitti kuperkeikan aholla. Siltä oli jo suru unohtunut.
Tuli ilta ja karjatyttö tuli noutamaan lehmiään.
— Nyt lähdetään, sanoi vasikka Jussille. Elä tule aivan minun kintereilleni, pysyttelet vain näkyvissä. Lähellä tarha-aitaa minä sitten eroan muista lehmistä ja vien sinut uuteen paikkaasi.
Lähdettiin sitten menemään, ja Jussi puikki pensaikossa, seuraillen lehmäkarjaa, mutta pitäen erikoisesti silmällä vasikkaa.
Nyt tuli varmaankin tarhan aita. Kiemuroivan lehmisavun takaa näkyi mökin seinä ja kaivon vintti. Ääniä kuului pihasta.
Vasikka kääntyi omille teilleen ja antoi merkkiä Jussille. Pianpa tämä kipasikin hänen kintereilleen ja niin sitä rinnan mentiin vesakossa ja jututtiin.
— Onko siellä hyvät ruokapaikat? kysäisi Jussi.
— No huonoilleko minä sinua nyt veisin, mölähti vasikka. On maailman parhaat ruohopaikat. Tuoretta laihoa ja hienoa heinää ja syksyllä täysi kaurapelto. Kelpaa sun miekkosen siellä elääksesi.
— Onko tuossa mökissä koira? uteli Jussi.
— Onhan se siinä, mutta vanha ja huonokuuloinen ja -näköinen. Kun et ihan nenän eteen mene, niin ei se tiedä mitään. Eivätkä ne pihajäniksiä koirat hätyyttelekään.