Palattuaan perheensä luo, tunsi isähiiri nenäänsä hienon paistetun lihan lemun. Ruokasalissa kalisteltiin astioita ja kuului vanhan rovastin ääni. Ahaa, olivat kai päivällisellä. Kohta kai tuotaisiin tähteet ruokakonttoriin ja silloin saisi emo ja pojat popsia lämmintä lihaa ja muitakin mukavia ja hän, höperö, oli lähtenyt suotta jäiselle aterialle aittaan. Harmitti vähän. Emo ja pojat vielä naureksivat hänen hätäilylleen.
Siinähän Riitta jo toikin ruuan tähteitä. Kun nyt menisi vain pois. Kas, eikös ollut leipäkorissa tuoretta leipääkin, ja miten herkullisen näköistä oli liha paistiastiassa! Ei muuta kuin käsiksi vain!
Sopipa nyt kylläisenä jäädä odottelemaan jouluherkkuja. Kai niitä jo valmistettiinkin, koskapa keittiöstä tuli niin herkullinen tuoksu nenään.
Hiiriperhe odotti. Vihdoin viimeinkin toi Riitta kopan ja asetti sen hyllylle. Ihan vesi tuli jo kielelle.
Vai rinkilöitä ja pieniä leipiä! Ah, tämäpä mainiota! Maisteltiin. Hiiriemo kehoitti isähiirtä tekemään leivoksista kassaa pyhiksi ja isähiiri ryhtyikin oitis toimeen.
Mutta voi ilkeys! Riitta oli tullut niin hiljaa ruokakonttoriin, ettei kukaan heistä huomannut, ennenkuin tämä löi käsiään yhteen ja hihkasi.:
— Hiiriä! Pitääpä hakea kissa!
— Niin se nyt kävi taas sinun huolimattomuutesi takia, porasi isähiiri emolle. Nyt joutuun piiloon!
Riitta toi kissan ja meni pois. Emohiiri tarkasteli loukostaan, mitä tuo nyt aikoisi. Käpäliään nuoleksi ja näytti tyytymättömältä. Se oli kesken makeinta untaan riepoitettu salin sohvalta tänne. Köyristeli selkäänsä ja vastahakoisen näköisesti asettui vahtiin.
No nyt tuotiin keittiöstä jo torttuja! Olisipas vain päässyt maistamaan! Ihan piti sylkeään nieleksiä.