— Joudumme parhaiksi lämpimälle kinkulle pappilaan. Äh, onpa nyt pakkanen. Minun kipeätä nenääni niin paleltaa. Minä en voi enään luultavasti syödä muuta kuin sokerileipiä, arveli isähiiri.
Olipa hauskaa vikitellä entistä polkua myöten takaisin kotiin, vaikka pakkanen purikin nenää ja jalkaa. Ylhäältä tipahteli pehmeitä lumihiutaleita ja oli muutenkin jouluaamun hämärä kauneimmillaan.
— Vik, vik, vii, ii, ii, rientäkääpä pojat, että joudutaan ennen kotiin kuin herrasväki, kehoitteli emohiiri. Tänään saamme kissaltakin kunniallisen joulurauhan. Kylläisenä makaa se salin sohvalla.
— Ja jouluaterian jälkeen on lämmin torkahtaa ruokakonttorin nurkkauksessa uunilaudan välissä. Emme koskaan muuta pois pappilasta.
— Emme milloinkaan, lupasivat poikahiiretkin.
— Ja jos kirkon hiiret tulevat joulunpyhinä käymään, katamme heille oikein runsaan herkkupöydän näytteeksi, miten meillä eletään, uhkasi emohiiri:
— Niin teemme, vik, vik, iii ja nyt olemme jo perillä.
Hiiriperhe pujahti lumikoloa myöten kartanon alle ja sieltä ruokakonttooriin. Ah miten herkullinen haju tuoksahtikaan sieltä vastaan! Ja torttuvasu oli taas entisellä paikallaan ja lisäksi monta muuta hyvää. Hiiriloukkukin oli jäänyt virittämättä.
Ja isähiiri toivotti hyvää joulurauhaa perheelleen.
Niittylato, verkkomökki ja pellon aita.