— Hyvästi, vanha hupelo! minä ainakin ajan herroiksi.
Kauan ei Puputtikaan viivytellyt. Mikon perässä pysytellen pääsi hän ulos oudosta kylästä ja mustanauhaisen tien vartta laukkasi levähtämättä niin kauan, kun tuli rauhalliselta näyttävä seutu vastaan.
— Oho, olipa se seikkailua, huokasi hän, asetuttuaan lepäämään ja pureksittuaan haavan kuorta nälkäänsä. Raukaisi niin että silmät painuivat väkisten kiinni. Saisipa nyt tässä hieman levätä, että jaksaisi aamulla jatkaa kotimatkaa. Eihän ollut enää hätää mitään. Tietä seurailemalla löytäisi sen paikan, johon kotimetsistä oli tullut ja sitten sitä jo pian pääsisikin oman ladon kupeelle.
Mitä? Mitä se oli? Puputti ponnahti takaperin ja jäi kauhuissaan katsomaan. Tietä myöten tulla porhalti peto, suuret silmät kiiluen. Päässä liehui musta, tupruava harja. Hyi, miten piti säikähtää! Se oli varmaankin Mikin kyytilaitos. Mahtoikohan Mikki itse olla mukana.
Kummitus mennä jyrisi jo kaukana ja Puputtikin lähti hiljalleen laukkailemaan, koskapa uni oli katkennut. Ehkäpä ei rauhallista unta saisikaan ennenkuin kotiniityllä.
Jopas vihdoinkin näkyi kotiniitty!
Puputti heitti pari kuperkeikkaa ja kapsahti istumaan. Voi miten suloiselta tuntui päästä kotiin! Siellä oli lato ja sen seinuksella oma pesä. Kuusikko seisoi ladon takana yhtä ystävällisenä kuin ennenkin. Ei missään maailmassa ollut paikkaa sen veroista. Eikä milloinkaan hän enää lähtisi maailmaa katsomaan. Oli vähällä, ettei jo jäänytkin sinne.
Oli ollut maaliskuun kantava hanki, kun Puputti lähti. Nyt oli huhtikuun leuto yö, kun hän sai oikaista pitkin pituuttaan omaan makuukseensa ja haukata ladosta hienoa heinää, jota torpan mies oli jättänyt sinne hänen varalleen.
Maailmasta, mustanauhaisesta tiestä ja puhkuvasta hirviöstä oli vain häipyvä muisto jälellä.