— Parasta olisi ollut näkemättä… Mennään, hyvä Mikki, pian takaisin.
Minulla on jo niin nälkäkin.
— Kyllä täällä ruokaa saa, vakuutti Mikki. Tuossa on jo heinänrippeitä ja aina sitä löytyy muutakin.
Mutta eihän Mikin esittelemät ruuat Puputille kelvanneet. Ne haisivat lialle niin että puistatti. Ilkeä löyhkä tuli joka puolelta nenään, jota vähänpäästä piti pyyhkäistä käpälällä.
Ihmisiä liikkui kapeissa solissa ja hevosilla ajettiin. Ei uskaltanut mennä sinne, tiesi Mikki, eikä Puputti halunnutkaan. Siitä loukostaan vain katseli ja tunsi hiukasevaa nälkää. Tuli mieleen kotiniitty ja hienotuoksuinen heinä ladossa. Ihan sydäntä kouristi kotioloja ajatellessa.
Illan hämärtyessä lähtivät toverukset liikkeelle ja kohta oli meluava poikajoukko heidän kintereillään.
— Ota nyt pitkiä askelia, kehoitti Mikki ja niin mentiin niin että vilisi. Mutta pojatkin pysyivät kintereillä. Puputin sydän oli seisahtua pelosta, mutta hän koetti parastaan pysyäkseen Mikin perässä.
Pojat jäivät jo muutamassa pimeässä loukossa ja Puputti huohotti niin, että henki oli katketa. Mikki naureksi seikkailulle, mutta Puputin rintaa kouristi koti-ikävä niin rajusti, ettei voinut sanaakaan lausua. Jos hän onnistuisi vielä ehjin nahoin pääsemään tästä oudosta paikasta, niin ei koskaan enää lähtisi pahaa maailmaa katselemaan.
— Jokohan sitä sitten palataan takaisin, ehdotti Mikki ja sai hyväksyvän silmäyksen Puputilta.
— Mennään pian, ihan heti. Metsässä saa jotain purtavaa ja siellä saa rauhassa levähtää.
— Mehän ajamme taas sillä mukavalla ajopelillä, virkkoi Mikki. Pitää vain katsoa, että pääsee taas kiipeemään salaa katolle. Mutta Puputti ei sanonut lähtevänsä siihen kyytiin. Mikki houkutteli ja kun ei tullut siitä apua, heilautti halveksien häntäänsä ja loikkasi menemään.