— Kyllä pääsee, tiesi Mikki. Olen minä monta kertaa kulkenut. Ei muuta kuin hyppää sen kamarin katolle, niin eivät tiedä mitään. Jos haluat, voin lähteä sinua opastamaan. Ja joudanpa tästä koko matkallekin mukaasi. Hauskempi on kahden kulkea, kun ei ole puutetta puhetoverista.
Sovittiin yhteisestä matkasta, joka päätettiin tehdä lähikaupunkiin ja niin jäätiin odottamaan liikkuvaa kamaria, jonka katolle Mikki lupasi hinata uuden ystävänsä.
Juna tuli ja seisahti halkopinojen viereen, josta oli mukava pääsy vaunun katolle. Mikki hyppäsi sinne ensin ja Puputti loikkasi perästä. Samassa jo juna lähtikin liikkeelle ja Puputti painautui ihan kattoa vasten ja pyysi Mikkiä pitelemään kiinni, ettei vain putoaisi.
— Hii, eikö ole hauskaa? kysyi Mikki.
Puputti ei uskaltanut virkkaa mitään, niin kovin häntä pelotti. Ajattelipahan vain, että olisipa pitänyt luottaa omiin käpäliin tahi kääntyä takaisin koko matkalta.
Oltiin jo lähellä kaupunkia ja Puputti pelkäsi kovin kiiluvia tulia, joita näkyi joka puolelta. Ne näyttivät ihan ahnaan pedon silmiltä ja Puputti olisi jo loikannut metsään, ellei Mikki niin lujasti pitänyt häntä kiinni.
Juna pysähtyi ja matkatoverit loikkasivat kinokseen.
— No, mitä siinä töllistelet, kivahti Mikki. Nyt ollaan perillä ja mennään kaupunkia katselemaan. Ka, tule nyt.
Voi, miten Puputti pelkäsi. Hän ei uskaltanut silmiään räpäyttää ja takaset eivät tahtoneet totella. Hypyistä tuli kummallisia kepsahduksia ja Mikkiä jo rupesi naurattamaan.
— Kyllä näkee, että et ole maailmaa nähnyt, virkkoi hän Puputille.