Tämäpäs ihmeellistä oli!
Puputin siinä töllistellessä tulla tupsahti metsästä pieni koiran retus. Jänö alkoi pakoon laukata.
— Älähän pelkää, en minä sinulle pahaa tee, usahti Mikki, joka oli koiran nimi. Minä olenkin vain tällainen pieni kartanokoiran retus, rakki, niinkuin sanotaan ja sellaisena jänöjussien ystävä. No, tulehan pakinoille.
Puputti näki, että Mikin silmistä loisti pelkkä ystävyys ja hän loikkasi lähemmäksi.
— Mihin sinä olet matkalla? kysyi Mikki, katsellen kallella päin
Puputtia.
— Läksin vähän maailmaa katselemaan. Taisi tässä tulla tien pää, koskapa on näin ihmeellisiä vehkeitä — ja Puputti viittasi käpälällään mustanauhaiselle tielle — ettei niitä tällainen salonasukas ymmärrä.
Mikki nauroi niin, että vedet kihosi silmiin.
— Sehän on rautatie, etkö sinä sitä tiedä. Sitä myöten pääse vaikka mihin. Ei muuta kuin nousee kamareihin, joita on useita peräkkäin ja sitten huh! antaa vain mennä!
Puputin silmät oli pyöreinä kuulemastaan.
— Jopa se on ihmeellinen tie. Pääsisiköhän tuohon mukaan? Tahtoo käpälät heltyä keväthankia hypätessä.