Ka, mitä ihmettä! Eikös ollutkin entinen Puputti toveri siinä?
Ihan piti nousta takasilleen katsomaan. Se toinen nousi samoin siinä istumaan.
— Onko se Jussi?
— Onko se Puputti?
Mittailtiin vielä silmillä ja tunnusteltiin. Jussi oli lentää selälleen, tuntiessaan entisen toverinsa, jonka jo luuli kuolleeksi. Molemminpuolinen ilo oli valtava ja kuperkeikkojen lomassa kyseltiin toisiltaan kaikkea mitä oli sillä aikaa tapahtunut, kun jouduttiin eroon. — Kun minä luulin, että se metsämies ampui sinut, virkkoi Jussi.
— Samaa luulin minä ja hätäissäni painelin kauaksi korpeen. Makailin monta päivää kivien kolossa ja sitten en enää osannutkaan entisille olinpaikoille. Tällä välin minä olin jo uudessa seikkailussa, mutta pelastin nahkani, kun osasin turvautua koipiini.
— Kerrohan siitä minulle, pyyteli Jussi karistellen käpälillään lunta kuusen oksalta.
— Kerronpahan sitten siellä pesässä. Nyt kisataan, kun tuli lunta, virkkoi Puputti ja lisäsi tepastellessaan:
— Tämä ensi lumi se sai minutkin lähtemään näin pitkälle matkalle, ja onnipa se oli, että tuli lähdettyä. En olisi muuten tiennyt sinun hengissä olevankaan.
Toverukset lähtivät iloisina poikina puikkimaan kotiniitylleen, välillä ryöpytellen lunta käpälillään ja tehden kuperkeikkoja.