Elina: (Levottomasti.) Unesi ei ennusta hyvää. (Vaipuu mietteisiin, hetken kuluttua.) Se koskihan minutkin vangitsi tänne korpeen. Sen rannalla kerran — (keskeyttää.)
Marjatta: Mitä, äiti?
Elina: Ei mitään. (Kehrää. Äänettömyys.)
Elina: (Lakkaa kehräämästä.) Olen pelännyt, että koski lumoo kerran sinutkin. (Tutkivasti.) Olet käynyt viimeaikoina niin kummalliseksi.
Marjatta: (Hämmästyen.) Ei se ole mitään.
Elina: Olet perinyt isältäsi salaperäisen luonteesi. (Hetken kuluttua, kuin itsekseen puhellen.) Missä hänkin lienee… en ole vuosiin häntä nähnyt. Kuin salaa metsämaillaan hiihtelee.
Marjatta: Kuka?
Elina: (Kuin edellä.) Isäsi.
Marjatta: Isä… et ole häntä nähnyt? Mitä sanoitkaan? Isähän meni kirkonkylään.
Elina: (Hämmästyen.) Minä puhun välistä puuta heinää. Ei se ollut mitään.