Marjatta: (Miettii hetken aikaa, lähestyy äitiään.) Äiti… sinä — et varmaankaan ole oikein onnellinen. Olet varmaankin nuorempana rakastanut — vaan ethän pahastu, äiti — olet rakastanut toista.
Elina: (Katsoo hajamielisenä Marjattaan.) Hänen näköisensä… suu, silmät… (peittää kasvot käsiinsä, nyyhkyttää.) Rakastin häntä — mitäpä sitä salaan.
Marjatta: (Hellästi.) Kuka oli hän?
Elina: Sinun isäsi.
Marjatta: (Hämmästyen.) Minun… mutta… ethän ole isää… Äiti, minä en nyt ymmärrä…
Elina: Saat tietää totuuden… en sitä enää sinulta voi salata… olen jo niin kauvan salannut. Se on hän, Antero, sinun isäsi, kosken poika. (Painuu istumaan.) Kerran keväisenä iltana kohtasin hänet tuon kosken rannalla, jonka kohina alati soi korvissani. Hän oli silloin nuori, uljas. Hän rakasti minua. Hänen silmänsä, äänensä, koko olentonsa vaati yhä syvempään lupaukseen. Ja kerran kesäisenä yönä sinä synnyit. (Painaa kasvot käsiinsä.)
Marjatta: (Vaipuu kalpeana istumaan.) Äiti!
Elina: (Kuin edellä.) Mutta hän ei pitänytkään lupaustaan… Hän jätti minut yksin, vaikka vaati lupauksen niin syvän. (Hetken kuluttua.) Hän, tuo korven kuningas kosiskeli minua samaan aikaan. Minä pelkäsin seurauksia ja tulin hänen vaimokseen.
Marjatta: (Tuskallisesti.) Isä… tokko hän tietää vieläkään?
Elina: Hän ei ole saanut sitä tietää. Olemme olleet vieraita toisillemme, läpi elämän.