Marjatta: Voi, isä… Sinua ei koskaan onni seuraa.
Nevalainen: Kova on kohtalon koulu. Luulin sen voittavani. Hukka nyt perii.
Marjatta: Ehkäpä vielä joku keino auttaa.
Nevalainen: Ei saa apua mistään. Metsä ei anna. Sakot saan nyt suorittaa siellä mihin en ikinä olisi luullut joutuvani.
Marjatta: Sinä saat kärsiä liian paljon isä, meidän tähdemme.
Nevalainen: Oletko sen huomannut. Sinä ehken ymmärrätkin minua enemmän kuin — äitisi.
Marjatta: Paljon enemmän. Ymmärrän nyt sinun kiintymyksesi korpeen, sen salaperäiseen elämään.
Nevalainen: (Hetken kuluttua.) Täällä olisinkin lopun elämäni elänyt, jos olisin saanut rauhan maailmalta. Olisin opettanut sinutkin korpea rakastamaan.
Marjatta: Olen jo oppinut, isä.
Nevalainen: Olet perinyt luonteesi isältäsi.