Marjatta: (Itkuun tyrskähtäen.) Minä en olekaan lapsesi!
Nevalainen: (Tuijottaa Marjattaan.) Mikä sille nyt tuli? Mitä tarkoitat.
Marjatta: Sinua on loukattu, petetty kauheasti, isä. Antero on minun isäni.
Nevalainen: (Synkistyy, hetken kuluttua.) Mistä sen tiedät?
Marjatta: Lupaathan antaa anteeksi hänelle sen? Onhan hän äitini.
Nevalainen: (Painuu penkille istumaan.) Nyt sammui viimeinen elon kipinä. Yö pitkä on edessä matkamiehen.
Marjatta: Onhan koti vielä.
Nevalainen: Ei tuika sieltä minulle tuli talviyöhön. Ei ole kodista onnettoman. (Nousee, miettii, käy ulos. Äänettömyys. Tuli on takassa sammunut. Kuu paistaa kirkkaasti sisään. Marjatta nyyhkii karsinapenkillä.)
Tuura: (Tulee, ei ensin huomaa Marjattaa.) Huh! ompa siellä pakkanen. On toki tupa lämmin. (Heittää turkin naulaan.) Kun vaan olisi oma tupa. Missähän lienee Marjatta? (Huomaa.) Ka, tuiretuiseni, siellähän sinä oletkin. Mutta — miksi itket? Onko äitisi — mitä on tapahtunut? (Istuu Marjatan viereen, joka väistyy.) Ka, oletko suuttunut minuun?
Marjatta: En.