Hilja: Ei välitetä nyt siitä. (Veikeillen.) Minä olen oikein soma, kun et ajattele sitä. Katso, miten ilta on ihana! Illan henki vetelee viiruja järven selkiin.
Kalle: Ne ovat kuin onnen teitä… sinisiä siltoja…
Hilja: Myrsky särkee ne, mutta ne ilmestyvät jälleen kauniina iltoina. Kuule, poika, minä olen niin iloinen voitostamme.
Kalle: Niin, vähitellen nuo kituvat pikkueläjät alkavat elpyä ja uskoa varmasti yhteenliittymisen siunaukseen. En olisi uskonut, että he näin pian… mutta sinäpä olit sellainen taikuri..
Hilja (sulkee kädellään Kallen suun): Ole hiljaa, niin saadaan jänis. (Vetää Kallen pensaan varjoon piiloon.)
Niko (tulee toinen poski pöhöttyneenä, silmän alustat sinelmissä): Voi turkanen… kylläpä ne nyt… pitää sanoa papalle, että ne hänen kunniakseen… (Kalle aikoo lähteä Nikon kimppuun, mutta Hilja pidättää.) Saakeli, kun mojottaa tuota poskea. Vielä niillä köynnökset… (Repäisee yhden köynnöksen alas.)
Kalle (hyökkää ja vetäisee Nikoa terveelle poskelle): Tuosta saat toiseenkin poskeesi omenan, ettei tarvitse kulkea toispuoleisena. (Niko pyllähtää kumoon ja saa vielä pari potkua.) Ja tuosta saat vähän kaupanpäällisiä, ja nyt korjaa luusi, tahi lisätään.
Niko: Älkää, älkää, kyllä minä olen saanut jo tarlpeeksi. (Lyyhää pois.) Minä kyllä kantelen papalle ja Riikalle… äää!
Kalle: Inhottaa tuollaiset. Mutta olipa hän hassun näköinen.
Hilja: Hän on saanut jo tarpeeksi rangaistusta. Tokko hän on edes täysjärkinenkään.