Kopeok, kopeok, väk, väk, väk, vä—ää!
Se oli riekkojen varoitus Pekalle: älä vain laitakaan rihmojasi meidän ruokailupaikoille!
Rihmoja! Riekon rihmoja! Nyt Pekka muisti, että sellaisia laitettiin, ja riekot kävivät niihin ollenkaan vaaraa aavistamatta.
Hänpä laittaakin rihmoja metsäkanoille ja ihan paikalla.
Pekka painalsi suksensa oikein kovaan vauhtiin ja oli pian kotona. Suurella touhulla tuli hän tupaan ja alkoi etsiä jouhia, punoakseen niistä riekon rihmoja.
— Mitä sinä nyt niin suurella kiireellä laitat? kysyi vanha vaari
Pekalta.
— Riekon rihmoja. Eiköhän vaari vähän auttaisi.
Vaari teki silmukat rihmoihin. Pekka niitä ei olisi osannutkaan. Neuvoi vielä muutenkin, miten rihmat on laitettava pajupensaiden juureen.
Pekka laittoi pyydyksensä ja illan hämärtyessä palasi kotiin. Olisi vain pian joutunut aamu, että pääsisi rihmoja kokemaan.
Aamulla ei Pekka malttanut nukkua päiväntuloon asti. Ikkunassa piti vartoilla, milloin päivä alkaisi sarastaa.