Jopahan viimeinkin pääsi lähtemään! Pekka hiihti niin, että hikipisara vierähti nenänpäähän.
Yöllä oli satanut vitiä ja peittänyt riekkojen eiliset jäljet. Jokohan lähtivät rihmoja pakoon, mietti Pekka varovasti hiihdellessään pajukossa.
Eipäs! Tuossa oli jo jälkiä ja tuolla oli rihman haarukkakeppi vinossa ja riekko siinä vieressä, rihmaan käyneenä, toinen siipi levällään, kaula kaksin kerroin kääntyneenä.
Jopahan kävi! ihasteli Pekka ja päästi riekon rihmasta. Rihma oli kiertynyt kaulan ympärille niin lujaan, että nahka oli irtautunut.
Säälittikin vähän se valkoinen linturukka. Menee siihen silmuja syömään ja tarttuukin kaulastaan kiinni.
Kotiin palattuaan näytteli Pekka iloisena saalistaan.
— No, jopahan tuo nyt… antaisit niiden olla rauhassa, sanoi äiti.
— Niin, mutta se on niin kovin hauskaa, sanoi Pekka.
— Kun saa kuristaa lintuja kuoliaaksi, jatkoi vielä äiti.
Seuraavana aamuna hiihteli taas Pekka rihmoilleen. Riekot olivat tällä kertaa niityn toisessa laidassa ja huutelivat sieltä uhkaavasti: