— Pekka, Pekka, väkkä—räk—rää!
Pitää muuttaa joku rihmoista sinnekin, päätti Pekka ja laittoi haarukan suurimman pensaan juurelle. Siinä olikin teperrelty ja tallattu, niin että hanki oli kovettunut.
Seuraavana aamuna oli elävä riekko rihmassa. Se oli vasta käynyt ja pyristeli lentoon yritellen.
Pekka hiihti lähemmäksi ja lintu katseli surullisesti Pekkaa mustilla, pienillä silmillään. Veripisara oli pirahtanut kaulasta valkeille höyhenille.
Riekko yritti lentoon ja Pekka mutaisi sitä suksisauvallaan. Nyt se oikein pyristeli ja puisteli lumessa.
— Voi linturaukkaa, pääsi Pekalta.
Riekko uupui kuolinkamppailussaan ja liikautti vain enää muutaman kerran siipeään. Pekka päästi sen rihmasta ja katseli lintua kauan, ennen kuin pani sen laukkuunsa.
Tuntui kovin pahalta, että oli lyönyt lintua. Isä oli eilen vielä sanonut hänelle: »käytäisiin yhdessä ampumassa niitä metsäkanoja, kituvat vaan niissä rihmoissasi.»
Ihan kokonaan meni innostus Pekalta. Verkkaan lykki hän suksiaan toisille pyydyksille niityn toiseen laitaan. Sielläkin oli riekko käynyt ja pyristeli rihma kaulassa.
Minä vienkin sen elävänä kotiin, päätti Pekka ja lähestyi maanitellen ja rauhoitellen lintua: