Julle meni kyökin ovelle ja vinkaisi Iidalle, joka ammensi keittoa suuresta padasta vateihin. Kun ei siitä kuulunut apua, raapaisi Iidaa käpälällään.
— Menehän siitä…
— Hau!
Julle sai kuitenkin täyden lautasen ja vönkki tupaan oven suuhun makaamaan.
Isäntä nousi pöydästä ja ulos mennessään oli kompastua, kun Julle oli siinä jaloissa; potkaisi vähän tätä ja murahti:
— … tiellä aina siinä…
Julle pahastui ja lähti tuvasta. Meni kartanon taakse ja istui miettimään.
Että todellakin isäntä oli häntä potkaissut, häntä, jalorotuista Julle
Jutustaista.
Jos ottaisi ja lähtisi tästä metsään, muihin taloihin. Siellä toisissa kylissä kai pitäisivätkin parempana, puheleisivat ja silittäisivät niinkuin tekivät tässäkin silloin kun tuotiin.
Nyt ei kukaan puhuttele ja silittele, muut kuin Heikki. Niillä on kaikilla ne kiireensä.