Julle vönkki kartanolla ja odotteli iltaa. Saisi nähdä, tokko ne saunasta palattuaankaan joutavat hyvittelemään ja sanomaan mitään.
Näkisi, antavatko illallistakaan. Iidakin usein ärähteli ja antoi aina niin vähän ruokaa. Käski aina piloillaan syömään rottia ja hiiriä ja sai sillä hänet irvistämään ja murahtamaan. Hyi! Kuka niitä nyt semmoisia…
Illalliseksi oli kalakeittoa, Jullen mieliruokaa, mutta Julle sai vain ruotia eikä kajonnut niihin. Pää alhaalla jurppi nurkan taakse ja oli kovin suruissaan.
Kyllä kai se on parasta, kun lähtee katselemaan uutta olinpaikkaa itselleen.
Ja lähtee ihan heti!
Julle loikkasi metsään, ja kun pääsi kartanon lähettyviltä, otti oikein ajolaukan. Tuntuikin pitkästä aikaa kovin mukavalta, kun sai oikein laukata.
Kun tuntui liiaksi lämmittävän, istahti lepäämään.
Vanha Repolainen vikitteli pyyntiretkillään ja tupsahti ihan Jullen eteen.
— Hau!
— Mrrr — oletko sinä ystävä vai vihamies? kysyi Repolainen.