— Ei se vetele luvaton metsästys, sanoi Julle.
— No mene sitten taloon, siellä saat ruotia, ilvehti Repolainen.
— Sielläkään ei pidä hyvänä muut kuin Heikki.
— Hoo, mitä joutavia. Sinulla, kuoma, ei ole koiran luontoa ollenkaan, ei vähääkään. Jää tänne ja saalista, tahi mene taloon ja tyydy siihen, ei siinä muu auta, sanoi Repolainen ja loikkasi metsään.
Julle alkoi jo tuntea koti-ikävää. Nytkin oli päivällisen aika mennyt, eikä saanut ruotiakaan suuhunsa.
Metsässä kuului joku huutavan karjaa kotiin. Jullen kurkkua kuivasi ikävä vain kovemmin.
Nyt siellä kohta saisi maitoakin, kun olisi kotona, ja Heikki on saattanut käydä salakoita onkimassa ja ihmetellyt, kun häntä ei ole näkynyt osaansa ottamassa.
Julle aikoi jo lähteä takaisin taloon, mutta ei sentään lähtenyt.
Ei vielä seuraavanakaan päivänä, vaikka nälkä kaiveli sisälmyksiä.
Repolainen oli lähtenyt useamman päivän pyyntimatkalle, pyytänyt
Jullenkin matkaansa, ja kun tämä ei voinut lähteä, heilauttanut
halveksien häntäänsä ja mennyt menojaan.
Olikohan tämä nyt oikein viisasta, että hän näin lähti talosta ja eleli nälkäisenä metsässä? mietti Julle ja jurppi läheiselle karjapolulle ja jäi mietteissään istumaan.