— Niin, kyllä teidän on työtä tehtävä, saadaan nähdä sitten, onko se teistä niinkään hauskaa. Mutta kyllä siihen pian tottuu ja sitten se on todellakin hauskaa. Työtä ei hennoisi vaihtaa mihinkään muuhun.
Asemalta lähtiessä oli ukkonen jyrähdellyt, ja nyt oli pilvi noussut heidän huomaamattaan, ja vettä alkoi tulla yht'äkkiä kuin saavista.
— Nyt minä kastun, hätäili Heikki ja koetti kyyristyä sedän suojaan.
— Noo, ethän sinä sokerista ole, sanoi setä ja kiirehti hevosta, joka kuumalla ilmalla oli jo alkanut väsyä — Olethan sinä partiolainen.
Kun päästiin talon pihaan, taukosi sade ja siinäpä olivatkin pikku-serkut jo heitä vastaan ottamassa.
— Päivää! Terveisiä kaupungista, sanoi Heikki juhlallisesti, mutta Paavo ei osannut sanoa mitään, katsoi vain serkku-Lailan kirkkaisiin silmiin. Laila tarjosikin Paavolle ensiksi kätensä ja siitä oli Heikki hieman nyreissään. Hän oli muutenkin märkä kuin uitettu koira ja heille naurettiin molemmille.
— Se olikin kokonainen vedenpaisumus, jonka me saimme niskaamme, sanoi
Heikki terästäen ryhtiään.
Laila nauroi iloisesti ja toinen pikku-serkku, kolmetoista vuotias Niilo katseli hieman hämillään kaupunkilaisserkkujen vapaata esiintymistä, joka oli hänestä melkein kadehdittavaa.
Tätikin tuli siihen ja ystävällisesti kehoitteli:
— Tulkaa nyt saamaan kuivaa päällenne. Onko teillä mukana… no se on hyvä. Sitten saatte kahvia.