Pojat pukeutuivat nopeasti heille varatussa huoneessa, ja Heikki virkkoi toimekkaasti:
— Ei ole hullumpi tuo Laila-serkku, vai mitä, velimies?
— Eihän me vielä mitä miehiä olla, sanoihan sen jo setäkin. Ja kyllä
Laila sievä on. Hän antoi minulle kättäkin ensiksi.
— Kättä… nauroi taas Heikki sitä kiusottavaa nauruaan — eihän niin sanota.
— Sanottiinpa tuota miten tahansa. Mennään nyt.
— Mutta kyllä hän tulee pitämään minusta yhtä paljon kuin sinustakin, arveli Heikki.
— Tietysti. Hänhän on sinun serkkusi, niinkuin minunkin.
Heikki oli äskeistä sanoessaan ajatellut jotain muuta. Pojat olivat koulussa aina kehuneet, että "se ja se tyttö piti hänestä". Se tuntui komealta, mutta opettaja oli kerran sellaista kuultuaan nauranut ja sanonut, että te olette tyhmiä.
Laila tulikin jo heitä hakemaan. Hän oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta ja oli lyhyehkö, mutta sitä tukevampi. Ja sitten iloinen veitikka. Ja toimelias. Sitä kelpasi katsella serkkujen, miten nopeasti Laila tarjoili kahvia.
— Nyt saatte hieman levätä matkan jälkeen ja sitten mennään laskemaan verkot. Saa nähdä sitten, kumpi teistä jaksaa paremmin soutaa, sanoi Laila.