4.
Oli aamu. Lintujen viserrys kuului ulkoa. Heikki heräsi siihen, ja samassa kuului ruokasalin kello lyövän seitsemän. Uni kaikkosi, ja Heikki jäi loikomaan vuoteelleen. Eipä setä muistanutkaan määräystään, että oli noustava kuudelta. Hyvä oli. Tämä loikominen oli niin suloisia. Paavo tohisi vielä syvässä unessa.
Voi miten olisi kaunista, jos eivät pahat ajatukset tulisi. Ne olivat taas vallanneet Heikin ja ahdistivat.
Heikillä oli aina se tunne, että joku saattaisi tuntea hänen kasvoistaan, että hänellä oli pahoja ajatuksia. Nyt oli hänellä taas sama tunne, että setä tahi Laila saattaisivat tulla sen tietämään, ja se olisi silloin hirmuinen häpeä hänelle.
Hän muisti, mitä koululääkäri oli sanonut tästä hänelle.
— Kuule Heikki, se ei saa jatkua enää. Pitäähän noin ison pojan jo
jaksaa hallita pienet intohimonsa, kun tietää, että se ei ole hyvä.
Kunnon pojat eivät sitä tee ja heistä tuleekin sitten vahvoja miehiä.
Ja mitäs sitten, jos tulet sairaaksi.
Sepä se peloittikin. No, nyt sieltä tulee setä herättämään, sen kuulee jo askeleista.
Heikki koetti peittää punastuvia kasvojaan pielukseen, mutta setä ehti jo huomata jotain.
— Pojat pystyyn ja hyvää huomenta.
Se vaikutti kuin sähköisku. Heikki oli heti jalkeilla.