Heikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi setä, että nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman tädin johdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.
Se oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten onnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat viettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.
Setä oli vielä sanonut, ettei hän saisi tulla enää yhtään kertaa kesäksi Hernemaahan, jos vain laiskotteli niin, että koulussa sai ehdot.
Se oli ankara tuomio, mutta Heikki lupasi pitää sen mielessään. Hän ei enää voinut ajatellakaan muualla kesän viettoaan kuin täällä, jossa oli herttainen Laila ja paljon muutakin kaunista.
Niin alotettiin lukeminen, tunti aamuin ja illoin. Se oli visaa kesäkuumalla.
Mutta Heikki edistyi hyvin. Siihenkin vaikutti Laila. Heikki ei tosiaankaan tahtonut hävetä hyvän serkkunsa vuoksi. Oppia täytyi.
Käytiin uimassa joka päivä kaksikin kertaa. Vesi oli lämmintä, ja kuumuus rasitti. Laila ui joskus salmen yli ja Heikkikin oli kerran lähtenyt mukaan, mutta väsynyt niin, että ei uskaltanut lähteä takaisin kuin venheellä. Onneksi ei toki Laila siitä kiusotellut.
— Oletpa sinä lihonut, sanoi eräänä päivänä Laila Heikille. — Ja muutenkin olet saanut väriä naamaasi. Se oli tullessasi keväällä keltainen kuin nauris.
— Ooho!
Heikki oli mielissään tunnustuksesta, että oli voimistunut, vaikka tiesi sen itsekin. Häntä enää harvoin kiusasivat ne ilkeät ajatukset. Illalla tuli uni heti, kun meni sänkyyn, ja aamulla oli heti noustava, kun sai silmänsä auki.