— Siellä nyt ei tarvitse liioin mitään, maalla, sanoi Heikki. — Ollaan hurstissa, niinkuin rengit ja piiat, naureksi hän ja alkoi kertoa, miltä silloin oli näyttänyt maalla, kun muutamia vuosia aikaisemmin olivat olleet äidin kanssa käymässä Jonni-sedän luona. Heikin kertomus oli puhdasta pilkkaa ja äiti sai taas syytä nuhdella Heikkiä.
— Ei saa halveksia piikoja ja renkejä eikä muitakaan maatyömiehiä, sillä he kantavat tässä maassa raskaimman kuorman ja helteen. Heidän työnsä on monastikin suuriarvoisempaa kuin monen muun, jolle pää paljastetaan. Toivoisin, että sinä Heikki oppisit kunnioittamaan maan pääelinkeinoa.
Puheltiin kaikenlaista maalle muutosta, johon Heikkikin jo innostui.
Pojat saivat teensä ja luvan mennä vähäksi aikaa ulos.
— Parin päivän perästä on Vappu ja sitten hummataan, sanoi Paavo hypähdellen innoissaan.
— Mitä se hummaaminen on? kysyi äiti naurahtaen.
— Semmoista, että poikasakki kulkee kadulla ja väliin hihkaisee. Etkö sitä nyt tiedä, äiti.
— Kadulla kuljetaan kauniisti, eikä huudeta. Eihän koulupojat saa sällimäisinä kulkea, neuvoi äiti.
Pojat vilistivät ulos ja olivat pian naapurin pihalla kertomassa maalle muutostaan toisille tovereille.
— Mitäs tyhjää te nyt puhutte, alkoi muuan Paavon luokkatoveri kiusotella. — Mihinkäs kotihiiret muuttavat.
— Yhtähyvin kuin kaupunkirotatkin.