— No katsohan, kun ennen on ollut hyvin harvassa asukkaita, ja heillä on ollut siten paljon maata. Mutta vähitellen ovat ihmiset lisääntyneet, ja heidän olisi pitänyt myöskin saada maata, kun kerran maasta on kaikkien elettävä. Nämä, jotka kerran ovat saaneet suuret maa-alat käsiinsä, jättävät sen perinnöksi pojilleen ja sen mukana sellaisen mielipiteen, että maa kuuluu heille kokonaan, niinkuin silloinkin, kun oli vähemmän ihmisiä, hoitivat he maitaan miten hyvänsä. Ja niin se on ollut näihin päiviin saakka. Nyt ovat tällaiset mielipiteet jo alkaneet syrjäytyä, varsinkin kun monet suurviljelijät eivät jaksa tai eivät tahdo pitää maitaan kunnossa, ja maattomatkin alkavat saada vähitellen maata. Muutamien vuosien kuluttua tulee aika, jolloin noidenkin mökkien isät saavat omaa maata ja saavat siitä leipää lapsilleen, ja lapset taas saavat tehdä työtä oman maansa hyväksi ja sitten, jos jää aikaa, vieraankin työtä.
Heikki ei välittänyt sedän ja Paavon maa-asioista, vaan keräsi marjoja suuhunsa. Paavo oli kuunnellut tarkkaavasti ja kysyi vielä sedältä:
— Miksi he eivät jo nyt saa omaa maata nuo mökkien isät?
Setä näytti käyvän hieman hämilleen Paavon kysymyksestä, mutta sanoi kuitenkin:
— Kehitys kulkee hitaasti eteenpäin. Eihän kaupunkejakaan rakenneta muutamissa päivissä eikä vuosissa.
Heikki tuli suu täynnä marjoja ja kysyi sedältä:
— Mutta eikös noissa mökeissä ole pahoja ihmisiä, sosialisteja ja sellaisia?
— Eivät he pahoja ole. Puute on vain tehnyt heidät koviksi ja karsaiksi parempiosaisia kohtaan.
Paavon oli jano, ja mentiin pyytämään mökistä vettä.
Mökin eukko puhdisti ensin tuopin, nouti kaivosta raikasta vettä ja tarjosi ystävällisesti Paavolle. Puheli sedän kanssa ilmoista ja muista ja sanoi sitten: