— Minä haen terva-astian, sanoi Paavo ja meni sitä liiterin ylälaudalta hakemaan. Puulaatikon päälle nousten kurkotteli hän astiaa ja miten lienee niin onnettomasti käynytkin, tervasanko kaatui hänen päähänsä.
Säästyivät toki silmät ja suu tervakylvystä, mutta hiukset ja kaula olivat kokonaan tervan peitossa.
Parkuen juoksi Paavo pihamaalle.
Hätään joutuivat toisetkin pojat, täti ja Laila.
— No missä sinulle, lapsikulta noin kävi? kysyi täti ja pidätteli nauruaan. Laila sitä ei voinut pidättää, vaan kiemurteli aivan.
— No ku-un te-er-va-san-ko putosi p-äähäni, parkui Paavo.
Miehet selittivät, että Paavo oli hyökännyt sankoa hakemaan, ennen kuin he ehtivät kieltääkään.
— Menkää nyt, Heikki ja Niilo, siitä nauramasta, komensi Laila. —
Muuten Paavo parka suuttuu piloille.
Mutta Paavopa ei suuttunutkaan.
— Nyt minun pääni kestää sata vuotta, kun se tuli näin hyvään tervaan, sanoi hän.