— On kyllä, myönsi Heikki..
Metsässä oli hiljainen hämärä. Sammakot hyppivät tien yli ja pensaissa loisteli kiiltomatoja. Kaste oli jo kohonnut ruohoon ja puitten lehdetkin kiiltelivät kosteana.
Lapset olivat avojaloin. Laila astui sammakon päälle ja kirkaisi.
— Huu, miten ilkeälle tuntui!
Heikki otti sammakon käteensä. Se oli nyt rampa, ja pojat neuvottelivat, mitä sille tehtäisiin.
— Se pitäisi tappaa, mutta tappaminen on niin kauhean rumaa, arveli
Heikki.
— Mutta jos puhuttaisiin lopettamisesta, niin eiköhän se muuttaisi asiaa, arveli Paavo.
— No lopettakaa se sitten pian, sanoi Laila sipristäen somasti suutaan, ja nostaen helmojaan. Jalassa tuntui vielä ilkeältä sammakon kylmyys.
Laiva huusi laiturissa, ja Heikki heitti sammakon metsään, lähtien juoksemaan Lailan kanssa rantaan. Paavo etsi sammakon heinikosta ja virkkoi itsekseen:
— Eihän tinua niin heitetä, pittunen raukka. Tapetaan poit kärtimättä.