Paavo silmäsi Lailaan. Kyllähän muuten, mutta hänestä olisi vaikea luopua.
Tyttö hymyili ja räppäsi poikaa olalle.
— Ensi kesänä tulet takaisin, sanoi hän.
— Enkö minä saakaan tulla? kysyi Heikki.
— Tietysti, velikulta.
Pojat miettivät itsekseen. Laila oli niin kovin hyvä tyttö, mutta pitiköhän hän toisesta enemmän kuin toisesta.
Se tuli arkana Heikin huulillekin:
— Sinä kuitenkin pidät Paavosta enemmän kuin minusta.
— Mutta sinä olet vasta höperö, Heikki! Pitäisikö minun sitten pitää toisesta enemmän kuin toisesta? Se olisi väärin, sanoi Laila, vaikka tunsikin pitävänsä Paavosta enemmän, ehkä senkin vuoksi, kun Paavo oli kiltimpi ja sitten sellainen herttainen nallikka.
— Isä sanoo aina, että kaikista ihmisistä täytyy pitää yhtä paljon, sanoi Laila. — Eikö hän ole teille siitä puhunut?