Kohta kuitenkin pojat nauroivat itsekin keitolleen, jonka liemi kellui siinä veden pinnalla monivärisenä läikkänä.
17.
Viljaa korjattiin Hernemaan pelloilla. Tuleentunut, kullankeltainen ruis huojahteli viljavuuttaan täyteläisenä hiljaisessa tuulessa. Pojatkin saivat olla lyhteitä sitomassa ja se olikin heistä hauskaa työtä. Sormet tuntuivat ensin kovin aroilta, mutta setä sanoi, että ne kyllä pian tottuvat tähänkin työhön, koskapa olivat tottuneet kasvitarhan hoitoonkin.
Leikkuuväki hääri iloisena työssään. Iltapäivällä tuli Heikin ja Paavon äitikin mukaan ja pojat ihmettelivät, kun hän osasi leikata ruista.
— Tämä se, poikakullat, kaikkein kauneinta ja hupaisalta työtä onkin, sanoi äiti ja tätä pitäisi osata tehdä jokaisen. Ilman näitä maamiesten lainehtivia viljapeltoja oltaisiin pian hukassa.
— Se on hyvä, että sinä sen käsität, sanoi setä äidille.
— Kuulehan äiti, minä aion ruveta maanviljelijäksi, sanoi Paavo. — Setä kyllä opettaa minut oikein hyväksi maamieheksi.
— Hyvähän olisi, jos sinusta kunnollinen maanviljelijä tulisi, virkkoi äiti. — Se on vain pahinta, ettei ole meillä maata.
— Mutta setäpä sanoo, että pian tulee sellainen aika, että maata saa jokainen, joka haluaa. Mekin otamme sitten maata, äiti.
— Mutta ensin me kasvamme miehiksi ja lopetamme koulumme, sanoi äiti. — Setä kyllä on niin hyvä, että joka kesä opettaa sinua maamiehen tehtäviin.