Heikki muljautti epäluuloisesti veljeensä, mutta huomasi hänen hyvää tarkoittavan.
Aamulla piti jo lähteä ja illalla kuljettiin vielä kertaan tutut paikat, ja koko kesän valoisat muistot saivat mielen kaikesta huolimatta surunsuloiseksi.
— Eikö ajeta vielä kerran selkähevosella? ehdotti Laila.
Renki oli juuri tuonut hevoset pihaan, johon he sattuivat tulemaan kävelyretkeltään.
— Ajetaan vain.
Tuimaa ravia lasketeltiin hakatietä ja pojat pysyivät nyt jo hyvin
Lailan kintereillä.
— No nyt on sekin hauskuus lopussa, sanoi Heikki, kun hevoset laskettiin veräjästä hakaan.
— Niin, tämän kesän hauskuus loppuu, mutta syksyn ilot ja talven riemut on edessä, puheli Laila järkevästi, — Minun mielestäni on ihmisellä aina riittävästi iloa, olipa missä tahansa, kun täyttää velvollisuutensa. Eikö niin pojat?
— No se on vissi, tokasi Paavo, ja se nauratti jokaista.
Täti hymähteli ja naureskelikin: