Olihan se lähenevän eron katkeruudessa pieni lohdutuksen pisara, että
Laila tulisi joskus kaupunkiin ja asuisi heillä.
* * * * *
Käytiin joka päivä marjaretkillä ja kalassa. Rannalla paistettiin kalaa ja äidin laittamat päivälliset Hernemaassa jäivät heiltä koskematta.
Se oli onnen aikaa. Setäkin tuli joskus mukaan ja silloin oli yhä hauskempaa.
Mutta pian tulivat elokuun loppupäivät, ja äitikin oli jo kiirehtänyt tulemaan kotiin.
Täällähän heidän kotinsa oikeastaan olisi ollutkin, äiti kun vain olisi ollut täällä.
Alakuloinen päivä se oli, jolloin matkatavaroita laitettiin kokoon. Laila järjesti heidän matka-arkkunsa ja pojat katsoivat hänen puuhailuaan. Hän lauleli ja oli reippaalla tuulella, kuten tavallisesti.
— Sinä varmaankin iloitset meidän lähdöstämme, sanoi Heikki.
— Pitäisikö minun itkemään ruveta? Eihän isot pojat saa tulla hentomielisiksi.
— Ei saakaan, sanoi Paavo. — Me olemme ihan suuria vätyksiä. Pianhan talvi kuluu ja silloinhan päästään jälleen Hernemaahan. Hauskaahan on koulussakin. Varsinkin nyt, kun Heikkikin on siellä ahkera.