Kesänaapurit tulivat ja molemminpuoliseksi tervehdykseksi kajautettiin aikamoinen sotahuuto. Jaakko juoksi syli täynnä äidin antamaa evästä; kahvipannu lekutti käsikynkässä.
— Suolaa ei ole unohdettava, sanoi Jallu, toinen kesänaapureista.
— Sitä on kahmalomitta kontissa.
Oli kohtalainen alahangan tuuli, ja omatekoinen purje nostettiin pystyyn.
Lassi istui vanhimpana perään ja Mikko souteli Jallun kanssa. Jaakko hoiteli purjetta.
Pojat olivat yhtämittaa äänessä. Kuohahteleva nuoruuden voima ei antanut aikaa vaikenemaan. Puhuttiin puuta heinää ja pikkukaupungin koulumurre tahtoi väkistenkin tulla totutulla tavalla puheeseen. Siitä oli jo päätetty luopua, mutta kun oikein innostuttiin jostakin asiasta, ei muistettu sitä välttää.
Lassi vaikeni ja näytti miettivän.
— Kuulkaahan pojat, nyt me vihdoinkin lopetamme tämän sekasotkun puhumisen, sanoi hän. — Kun meillä on kuitenkin jotain niin kaunista kuin kirjakieli, ja tässä kielimiehiksi aiotaan, niin nyt tehdään pyhä päätös, ettei enää sanaakaan koulumurretta, eikö niin pojat?
— Olkoon päätetty, sanoivat toiset.
Rannat jäivät taakse ja laine lipatteli venheen laidoissa. Väkevän sininen ulappa huikaisi silmiä. Pojat olivat lukeneet Jack Londonin merijuttuja ja kuvittelivat olevansa etelämerillä. Siitäkös hauska leikki syntyi.