Ryssä kävi punakaksi kasvoiltaan, veti sapelinsa ja sillä isännän edessä huitoen politti käsittämätöntä kieltään. Ja kun ei siitä tullut apua, meni erään hevosmiehen luokse ja otti häneltä ohjakset, käskien tulkkinsa kautta poikaa riisumaan hevosen. Poika ei totellut, ja ryssä sai itse aukoa valjaat ja sen tehtyään lähti taluttamaan hevosta.
Talon miehiä kuohutti ryssän väkivalta, mutta sille ei voinut mitään.
Pitäjän nimismieskin oli ryssäläisroisto ja puolsi heidän menettelyään.
Työväki asettui ladon kupeelle päivälliselle, ja Jaakko sanoi menevänsä suokokoukseen Nevalaan. Ei välittänyt ruoasta, niin kaiveli mieltä ryssän väkivallan synnyttämä harmi. Kylän herrasisännät järjestivät vielä kokouksensa kiireisimmäksi ajaksi, ja hänen oli välttämättä sinne mentävä. Oli pantu alulle suuri suonkuivaus, ja miehet vaativat lisäpalkkaa uhaten lähteä muuten vallitöihin.
Ladon kupeella aterioiva työväki melusi äänekkäästi, puhuen milloin mistäkin. Sananvaihto kumminkin pian meni vallityöhön ja sen tuottamiin ikävyyksiin. Oli joukossa niitä, jotka puolsivat ryssien menettelyä ja kiittelivät, että vallitöitä oli laitettu tällekin paikkakunnalle.
— Te puhutte niinkuin teillä ei olisi isänmaata, kuohahti Pentti.
— Mitäs isänmaata meillä on, virkkoi Nikki Purola, eräs Hautamäen torpparit. — Toisen maatapa tässä saa ikänsä viljellä ja kallista veroa maksaa.
— Eihän siihen ole pakkoa. Ostaa talon, naurahti Pentti.
— Elä leveile. Pitäkää vain talonne. Vielä sitä on maata maattomillakin.
— Ryssänkö luulette sitä jakavan? sanoi Pentti.
— Vaikkapa senkin. Ja siksipä se niin manttaalipomoja harmittaakin.