Nyt oli Pentti päättänyt saada täyden selvyyden. Mieltä jäyti ja karvasteli lakkaamatta. Miksi hän yhä ajatteli tyttöä, vaikka hyvin näki, ettei tämä ollut rehellinen? Siitä oli selvänä merkkinä tytön hämilleen joutuminen, kun puhelu kosketteli Koljakoffia.
Pentti ei voinut olla ajattelematta rehevää, voimakaspiirteistä tyttöä, jolla oli niin kauniit silmät ja tuuhea tukka kuin kultaa.
Kuolleet lehdet kahisivat metsäpolulla. Pentti kiirehti käyntiään, silmäillen uteliaasti ympärilleen. Vallihaudat olivat muuttaneet erämaanluonnon kokonaan toiseksi.
Yht'äkkiä jäi hän kuin naulittuna tielle ja polvet rupesivat horjahtelemaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Vähän etempänä tiestä istui Koljakoff Vilma sylissään. He eivät huomanneet Penttiä, joka varovasti painautui maata vasten tiheän pensaan suojaan.
Pentti oli vähällä hyökätä ryssän kimppuun mutta sai vaivoin hillityksi itsensä jääden paikoilleen tähystämään.
Vilma ei vastustellut ryssän hyväilyjä. Posket hohtivat ja tukka oli auennut. Ryssä sormieli sitä hyväillen.
Sitten tapahtui vielä hirveämpää, joka sai Pentin raivosta vapisemaan. Vilma ei vastustellut, ja Pentti oli lamautunut niin, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa. Viimein hän raivosta karjaisten syöksyi esiin. Kauhu jähmetytti tytön ja raiskaajan paikoilleen. Ryssä sai käteensä pistoolin, mutta Pentti tempasi sen häneltä ja heitti metsään. Tyttö pakeni huutaen, mutta ryssä painui Pentin ravakasta otteesta mättäälle ja sai hänen puukostaan muutamia harkittuja viiltoja.
Ryssä ärisi kuin paholainen.
— Huudatko sinä perkele!
Ja Pentti antoi ennen lähtöään hänelle vielä nyrkiniskun suuta vasten.
Siin' on raiskaajalle!