Nevalainen oli vallityön aikana kantanut upseerien avulla valtion (Suomenko vai Venäjän, sitä ei tiedetty) varoja olemattomista hevostöistä, ja siitä lausuttiin kansan paheksumistuomio.
Nevalainen suuttui, lähti ja kirosi mennessään.
— … sai temokraatit rehellisyyden puuskan… perhana!
Sankarijuhlasta palattiin, mutta tunnelma jatkui. Yhteinen sankarihauta Pietarissa kuvasteli jokaisen mielessä. Hulikaanitkaan eivät talolta palatessaan melunneet. Vallimiehistä muutamat kiikkuivat ryssien kanssa kaulakkain.
Oli vaalea kevättalven ilta, ja mökeissä saatettiin sinä iltana valvoa myöhäiseen. Mökin ukko istui ikkunanpielessä ulos katsellen ja toisella korvallaan kuunnellen lapsilauman unista riitelyä leivästä ja särpimestä. Vaimokin kuului köyhyyttä valittavan.
— Kyllä se pian on lopussa, kunhan temokratia pääsee voimaan.
Vallankumous se on tehtävä Suomenkin porvaristoa vastaan. Ja eiköpä tuo
Venäjä auttane ja järjestäne täälläkin.
— Minä en usko, tikaa eukko.
— Uskoppa kuinka tahansa… kyllä se suolavesileivän syönti loppuu vielä… maltahan kun se kumous…
Ja kumous kummittelee vielä mökinmiehelle unissakin. Venäjän veli järjestää niin asiat, että saa tässä omaa maata… pääsee alkuun… köyhälistö nousee… herrat hiiteen ja talonpojat itse talikko käteen…
Syvä kuorsaus kuuluu tuvasta, joka kyyhöttää viheliäisenä kevätyön keskellä.