* * * * *
Saapuivat sanomat ja luettiin venäläisen amiraalin puhe ylioppilaille pääkaupungissa.
»Olen heidät valmis vastaanottamaan aseitta, avosylin vastaan j.n.e.»
Tuntui syvä liikutus sydänalaa myöten. Semmoista ei oltu ennen osattu toivoakaan siltä taholta. Miten nyt Saksaan menneitten kanssa?… Olivatko he maanpettureita?
Jaakko oli myöskin Hautamäen pirtin pöydän ääressä tutkimassa samoja sanomia, ja hänenkin povessaan sävähti sama ajatus.
Ovatko he?
Ei! Tuhat kertaa ei! Huumaus oli pannut päät sekaisin.
Ja vaikka Jaakko ei ollut kuullut edes puhuttavankaan itsenäisyysmiehistä, oli hänellä selvillä se, että ei oltu vielä siinä, mihin pyrittiin. Mihin ainakin olisi pitänyt pyrkiä. Ryssään ei ole luottamista, se on jo nähty asia. Sorto saattaa alkaa jonkun ajan kuluttua uudelleen, ja silloin… Kyllä se on hyvä vain, että pojat ovat siellä, kun nyt vain pysyisivät. Jos heidätkin huumaus tapaa ja palaavat, kuka tietää, vaikka heidät vangittaisiin.
Masentuneena heitti Jaakko lehden kädestään. Saisi sitten nähdä, miten asiat kehittyivät. Täällä oli jo merkkejä nähtävänä. Jos oli työväki jo ennemmin veljeillyt venäläisten kanssa, niin nyt vallankumouksen jälkeen he ihan syöksyivät sylikkäin.
Siitä enemmän kuin muustakaan ennenaikaisesta ilosta ei ollut mitään hyvää odotettavissa.